Koirankakka paljastaa vastuun kantajat
Keväällä lumi sulaa ja katujen varsilta paljastuu vanha totuus: kaikki eivät kanna vastuutaan. Eivät edes lämmintä, höyryävää ja hyvin konkreettista.
Tienpenkat täyttyvät koirankakasta kuin kansallinen vastuuttomuusnäyttely. Talvella laiskuus saa lumipeitteen suojakseen. Ajatus lienee, ettei sitä nyt kukaan huomaa. Mutta kevät huomaa, ja kaikki muutkin.
Järjestyslaki on asiassa yllättävän suoraviivainen: taajamien hoidetuilta alueilta koiran jätökset pitää kerätä. Mutta lakia tärkeämpi mittari on terve järki. Ja vielä sitäkin tärkeämpi on luonne.
Minulle vastuun kantaminen on perusarvo. Siksi olen omaa koiraa ulkoiluttaessa pohtinut, että koirankakka on hämmästyttävän hyvä luonnetesti kenelle tahansa. Myös työelämässä.
The Dog Poo Responsibility Matrix
Ajatus on yksinkertainen. Kakan kerääminen on helpompaa silloin, kun se on juuri tuotettu. Lämmin kakka on tuore vastuu. Kylmä kakka on vanha sotku, jonka joku jätti muiden riesaksi.
Todellinen vastuunkantaja ei katso vain omaansa. Hän katsoo myös ympärilleen.
Vastuun tasot
0. Nelikentän ulkopuoli
Jos ihminen ei kerää edes oman koiransa lämmintä kakkaa, hän ei kuulu koko matriisiin. Hän on kirjaimellisesti muiden korjattava useless piece of crap.
1. Vasen alakulma: minimitaso
Henkilö kerää oman koiransa lämpimän kakan. Hyvä, näin kuuluukin toimia. Tämä ei vielä tee ihmisestä kansalaisvastuun Gandalfia, mutta on pääsylippu ihmisyyteen.
2. Vasen yläkulma: hyvä tyyppi
Henkilö kerää joskus myös muiden koirien lämpimiä kakkoja. Tässä näkyy jo ajatus siitä, että yhteinen ympäristö on oikeasti yhteinen.
3. Oikea alakulma: myöhässä, mutta hereillä
Henkilö kerää myös oman koiransa kylmät kakat. Kyllä, homma olisi pitänyt hoitaa ajallaan, mutta sentään joku palasi paikalle eikä teeskennellyt, ettei ongelmaa ole olemassa.
4. Oikea yläkulma: todellinen vastuunkantaja
Tämä on kovin taso. Henkilö kerää myös muiden vanhoja, kylmiä kakkoja. Se on kirjaimellisesti paskaduunia. Juuri siksi se kertoo luonteesta niin paljon.
Sama peli työelämässä
Tämä nelikenttä toimii häiritsevän hyvin myös tiimeissä.
Kuka hoitaa omat asiansa ajallaan? Kuka jättää sotkunsa muiden siivottaviksi? Kuka tarttuu myös niihin vanhoihin ongelmiin, joista kaikki muut kävelevät ohi katse tiukasti horisontissa?
Monella työpaikalla näkyy sama ilmiö kuin keväthangessa. Omat keskeneräiset asiat jätetään lojumaan prosessin varteen kuin ruskeat miinat jalkakäytävälle. Sitten toivotaan, että joku tunnollinen tyyppi kyllä hoitaa. Ja yleensä hoitaakin. Kunnes palaa loppuun tai kypsyy lopullisesti.
Tiimin todellinen kulttuuri ei näy powerpointista vaan siitä, kuinka moni kerää kakkaa.
Alivastuu ja ylivastuu – molemmat haisevat
Alivastuu on helppo tunnistaa: ihminen näkee ongelman, tunnistaa sen omakseen ja jatkaa kävelyä. Selityksiä on monia, mutta kengänpohjissa näkyy ruskeat merkit:
- asiat jäävät lojumaan ilman omistajaa
- virheet siirtyvät seuraavalle
- ongelmista puhutaan enemmän kuin niitä ratkaistaan
Ylivastuu taas näyttää aluksi sankaruudelta. Yksi ihminen, kuten joskus Scrum Master, kerää omansa, muiden omat ja vielä ne viime talvenkin jätökset. Lopulta hänestä tulee tiimin epävirallinen jätehuolto:
- samat ihmiset paikkaavat aina muiden virheitä
- yksi henkilö kantaa kohtuuttoman paljon vastuuta ja painetta
- tiimi on toimintakykyinen vain siksi, että joku uhrautuu jatkuvasti
Alivastuu mädättää kulttuurin. Ylivastuu uuvuttaa parhaat ihmiset.
Yksi hyödyllinen kysymys
Vastuu ei ole juhlapuhe vaan teko silloin, kun kukaan ei taputa. Usein pieni, epämiellyttävä ja vähän nolo. Siksi se paljastaa ihmisestä niin paljon.
Lämmin kakka kertoo, hoidatko minimin. Kylmä kakka kertoo, löytyykö selkärankaa. Toisten kakka kertoo, ymmärrätkö yhteisvastuun.
Siksi kysymys on lopulta yksinkertainen: Jätänkö kakkani muiden kerättäviksi vai tartunko myös sotkuihin, joista muut kävelevät ohi?
Kevät näyttää vastauksen kadulla. Työelämä näyttää sen joka päivä.